— Nytpä sekainen vyhti selvenee, — vastasi Liisa. — Lukkarin Ullapa Vilhonkin naimisesta meille jutteli. — Ja nyt puhui hän, miten Ulla oli heille sanonut.
Syrjän emäntä lausui: — Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä toki tahdo lapseni onnea estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.
Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän emännän, mutta pian sai hän kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte sanoi hän: — Eipä taida kauan viipyä, ennenkuin poikani on täällä.
Emännän mentyä tuli Annikin taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja äitinsä olevan kovin iloisen näköisiä. Matti lausui:
— Anni rukka! heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta vähäisen, pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vaan olleet Lukkarin Ullan lörpötyksiä.
Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä kuuli hän? Kuinka taisi hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto, kuin ennenkin, ja hän sanoi:
— Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.
Anni itki ja nauroi, kun kysyi: — Mitä tämä nyi kaikki on? En tiedä, uneksinko vai olenko valveilla.
— Niin se nyt on, — vastasi Vilho, — että illalla lähden isäsi kanssa pappilaan kuulutusta ottamaan.
— Tule tänne, jalo mies, metsän honka, sanoi Liisa, — ja ota siunaukseni! Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.