K——n pitäjässä K——veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei löytynyt paitsi tarpeellisia ulko-huoneita muuta kuin kaksi asuin-huonetta, nimittäin lupa ja kamari tuvan takana. Asunto-huonetten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa. Vieläpä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty, ja latvat kauniisti viiteen siilottu, sillä nyt oli Mittumaari-aatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi-kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.
Annin isä ja äiti istuivat portahilla odottaen tytärtänsä kotia pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa ja senkin vuoksi hyvin rakastettu, mutta erittäinkin hänen hellä ja siisti luontonsa teki hänen heille rakkaaksi.
Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kuu ei kaivattua kuulunut, sanoi hän miehellensä: — Mene, Matti hyvä, katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden iltasen toimeen. Tänä iltana olkoon Anni vapaa maallisista toimista. — Niin sanoen riensi Liisa ilta-toimiinsa, ja Matti läksi rannalle.
Jo näkyi Annin vene. Anni istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului airojen loiske. Annin huivi oli luiskahtanut niskaan, ja hänen keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat sini-silmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene tönkäsi rantaan.
— Hyvää iltaa, Anniseni, — sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.
— Jumal' antakoon, — vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt läksivät tupaan, johon Liisa oli valmistanut illallisen.
Tupaan tultuansa otti Anni kainalostansa ison raamatun, jonka näytti vanhemmillensa sanoen: — Katsokaatte, mitä vanha provastimme antoi minulle; samanlaisen sai myös pappilan Maaria mamselli.
— Hyvä, hyvä, — lausui isä. — Mutta muista, lapseni, että maa vaatii viljeliänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii myös raamattukin.
Liisa pyhkieli silmiänsä sanoen: — Siinä, lapseni, sinulla on neuvon-antaja vielä silloin, koska vanhempasi päässä sammalet kasvavat.
— Oi, äiti, — sanoi Anni, — jos olisitte kuullut, kuinka rakas provastimme puhui meille, ette olisi taitanut itkemättä olla. — "Kakkaat lapset", sanoi hän, "lähdette tuntemattomaan mailmaan; muutamille teistä tohtii elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä taitaa olla keveämpi takka kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä jo ehkä nuoruuden i'ässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet: mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta oppia ja neuvoa saatte ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä", sanoi hän, "että kannen, johon sana on suljettuna, ei pidä tomuiseksi joutuman; niin usiasti pitää teidän sitä viljelemään". — Niin puhui provasti, — sanoi Anni, — ja käski meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa kirkkoon.