Valkiat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimisesta ja kysyi: — Oletteko äiti sairastunut.
— Olen, — vastasi Riika. — Rinnassani on kova polte. Jos vaan tulisi päivä, lähettäisin sinun Tuomelaan jotain lääkitystä hakemaan itselleni.
Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti päällensä sanoen: —
Äiti, minä menen oitis Tuomelaan.
— Ei lapseni, — sanoi Riika, — patrunessa ei vielä ole ylhäällä.
Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämensä tykytti. Kiiruusti astui hän tavan takaa pyhkiellen esiliinallaan silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. Voi joska olisin päässyt tuolla hevosella! ajatteli Niini, vaan se oli jo mennyt. Niini rupesi juoksemaan ja pian oli hän joutunut kartanoon. Hän meni kyökkiin, ja tuossapa oli tuo kaunis neito, jota hän eilen oli katsellut krapuvalkian loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan sisar, meidän kaunis Maaria.
Maaria kuori krapuja kyökissä Niinin tullessa. Niini pyysi saada patrunessaa puhutella.
— Nuotkin ovat aina pyytämässä, — ärjäsi kyökki-piika. — Ei nyt kukaan joudu patrunessaa käskemään, täällä on vieraita. Tule toisten!
— Äitini on sairas, — valitti Niini, — käskekäätte pian, pian!
— Aina se on sairas, — mutisi kyökki-piika. Mutta Maaria, joka näki tytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: — Minä menen toimittamaan sinulle apua, lähde vaan kotia. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.
Niini selitti vaan äitinsä rinnassa kovan poltteen olevan ja meni sitte kotia.