— Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua, sanoi hän itseksensä. —
Mitäs luet lapsi? — sanoi hän Niinille.
— Lännetärtä ja Runebergin runoelmia, vastasi Niini.
— Jaa, jaa! — sanoi Riika, — Runebergin runoelmat — ne antoi hän minulle, se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. — Miksi opetin lapseni ruotsia lukemaan! Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista raamattuasi lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, koska kärsimme täällä mailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla.
— Olen halusta lukenut pientä raamattuani, — vastasi Niini, — mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoissani Lännetärtä, jonka sain Tuomelan Helmiltä, johtui eteeni erittäin kaunis runoelma Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi meidän kauniilla suomen kielellä. Tahdon teille, äiti, lukea ensi-värsyn. Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen käännöksessänsä:
"Etelässä kaunis Spanja,
Spanja on mun kotimaa:
Siellä lehevä kastanja
Ebron rannall' huumaa:
Mandel-kukat punertavat.
Hedelmöitsee viina-puu;
Siellä ruusut kaunihimmat.
Siellä kirkkahampi kuu."
— Jaa, jaa! — sanoi Riika. — Siellä on ruusut kaunihimmat, siellä siellä — sinä minun sydämeni ainoa rakastettu täällä mailmassa, ehkä pian näemme toisemme —
— Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen, — kysyi
Niini. — Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.
— Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi kaikki kärsimisensä mailmassa ja kaikki ilonsa; mutia nyt joudu levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja ilta-yön lepo on ruumiille paras.
Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen ajatuksensa lentelivät kauas tuosta ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös tuota kiitettyä K——n pitäjää Hämeen maassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon puhuvan. Hän ajatteli: Voi jospa kerran pääsisin tuonne, noille Hämeen korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, että laaksot kajahtelisivat! Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti vuoteellensa ja mustat silmänsä kiilsivät kuun paisteessa. Mutta mikä loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se oli kravustajien päre-valkioista. Niitä aina syys-yönä näkyy usioita Meskalan kosken ympärillä! Niini katseli krapu-valkioita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli takan kolossa.
Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan laulun, mutta Niinille oli se vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä. Niinin katsellessa päre-valkioita, lähenivät ne ja joutuivat ohitse, mutta tuossa taas tuli joukko rannalle, päre-soitot kädessä. Niini tunsi ne, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo nuori tyttö oli, joka näytti niin ihanalta valkian loistossa? Niini muisti kuulleensa, että Tuomelan patrunessa oli tullut kotia ja tuonut nuoren sisarensa kanssansa, ja päätti tuon neitosen patrunessan sisareksi.