— Etkö ymmärrä Eeva, että hän on varsin mielistynyt Hemmiin.
— Aina sinä olet paha, — sanoi Maaria. Hemmi on minulle rakas lapsuuden-ystävä, vaan rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka tulee, en ole tuosta liioin surullinen enkä iloinen.
— Saammepa nähdä, — oli Aatun vastaus.
3. Orpo.
Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui korpraali Teräsen leski kolmentoista-vuotisen tyttärensä kanssa. He olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli heikko ja kivuloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelu-työssä.
Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan äiti vainajalla ollut kasvattina aina siksi, kuu tuli naimiseen Teräsen kanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja siisti tyttö. Siihen aikaan, jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan veli-vainaja, luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin rakastunut, vaan se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan, ja koska luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimiseen Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut aina tekemään emäntänsä käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän tuli naimiseen Teräsen kanssa, ja koska luutnantti tuli taas kotia ja kyseli Riikaa, sanoi patrunessa: — Riika on naimiseen joutunut, hän on rehellisen miehen saanut, joka on hänen vertaisensa, — Silloin oli luutnantti vaalistunut ja sanonut: — Oi äiti, minun vertaisekseni hänen kasvatitte; miksi minulta hänen ryöstitte? — Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä päivää, ja pian makasi hän vaaleana ja kylmänä.
Hänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa sanoi hän: — Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten eroittaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vaan ovat yhdellä sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen eroittanut kaksi rakastavaista sydäntä; se minulle on paljon maksanut.
Nyt makaavat he, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut, vaan Riika on tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, — hän, joka kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.
Nyt oli Syyskuun alku. Ilta oli pimiä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkia, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia kiihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä vaipui hän vuoteellensa ja nukahti vähäisen.
Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi kekälettä, ja valkia loisti taas kirkkaammin. Nyt otti hän kaksi kirjaa ja luki valkian loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi unestansa ja sanoi: — Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet.