— Mitäs puhut? — sanoi Maaria. — Vaikka kaikki muut unohtuisi mailmassa, niin lapsuuden koto ja lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi kuinka rakkaat ovat kaikki nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja puro, joka sen sivutse juosta lirisee.
Hemmi juoksi vielä ottamaan muutamia rakkauden kukkasia puron rannalta ja antoi ne Maarialle sanoen; — Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi. — Maaria kiitti ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja läksivät kukin kotiansa.
Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen ilmoitti hän myös sisarellensa, mutta Hanna sanoi: — Ei ole Maaria lapsi enään. Eikö nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata.
— En tiedä, — vastasi Hemmi. — Toivoisin Maarian olevan pienen tytön vielä. Silloin tuli hän aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.
— Ole vaiti! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana, — vakuutti Hanna.
Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli toki tyytyväisempänä kotia keskusteltuaan sisarensa kanssa.
* * * * *
Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: — Ah, rakkauden kukkia! Ne ovat varmaankin Hemmin antamia.
— Niin ovat, — vastasi Maaria, — ne kukat ovat aina olleet ystäviäni. Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle.
— Ja Maaria oli iloinen, — vakuutti Aatu.