»Kaikki hyvin! Ryhtykäämme toimeen vain», sanoi Aksel.
Nyt tuli nuorille puuhia, mutta siksi, kuin vieraat iltapuolella saapuivat, oli heillä kaikki valmista.
Vieraita tuli, sekä nuoria että vanhoja. Muutamia tunteja keskusteltiin kaikenlaisista vähäpätöisistä asioista, kuten tavallista on, milloin ventovieraat sattuvat seurustelemaan toistensa kanssa. Vähitellen nuoret menivät puutarhaan, jossa paremmin tutustuivat keskenään; mutta illempana Lilli, Iiri, Helvi ja Ahto menivät lopullisesti panemaan toimeen kuvaelmaa Pohjan immestä. Sitte kutsuttiin vieraat rannalle, johon oli puitten väliin tuotu istuimia. Monivärisiä lyhtyjä riippui puitten oksista, ja kahden suuren koivun väliin oli asetettu verho, joka nyt vedettiin syrjään. Siinä oli korkea kivi, jonka päällä Pohjan neito valkoisessa puvussa istui kultalankaa kehräten, ja Väinämöinen tuli häntä kosimaan. Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja vieraat, jotka tätä eivät ennen olleet aavistaneet, olivat erittäin ihastuksissaan yllätyksestä. Esirippu suljettiin, ja everstinna sanoi: »Todellakin charmanttia! Jaa, jaa; tuollaista saadaan toimeen, kun ollaan nuoria!»
Lilli olikin oikein viehättävän näköinen, kun hän tuossa vihannassa luonnossa istui valkopukuisena ja vaaleat hiukset hajallansa. Arvonkin täytyi itsekseen myöntää, että Lilli näytti erittäin suloiselta. Kauan eivät katselijat joutuneet Lillin muotoa ja olentoa ihailemaan ja arvostelemaan, sillä nyt Ahto astui näyttämön eteen, ruveten lausumaan Runebergin runoelmasta seuraavaa kohtaa:
»Neidoll' oli äidiltänsä muisto, helmilöillä sommiteltu solki, timanteilla kaunistettu kallis. Saipa kaksi kosijaa nyt hälle: uljas, rikas, mahdikas ol' toinen, vaan hän mieli neidon helmisolkee. Toinen taasen kaino ol' ja köyhä, vaan hän mieli neidon sydänkultaa. Äitipuoli tyttärelle virkkoi: »Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä! Ihanampaa kulta on kuin köyhyys.» Neito itki, kielsikin, mut turhaan. Vaan kun kuuliaisten aika joutui, silloin äidin luon' ei neittä nähty, pihall' ei, ei puiston siimeksessä, vaan hän seisoi järven rannikolla. Sinne äiti ehti, sulho saapui.» — — — — — — — — — — — — — —
Ahto lakkasi lausumasta, ja esirippu avattiin. Kansallispukuun puettu tyttö (Iiri) seisoi rannalla. Sinisessä silkkivyössä oli kultapaperista tehty solki, täynnä monivärisiä lasihelmiä, jotka hohtokivien ja simpukoitten asemesta olivat siihen sovitetut. Nyt rikas sulho (Aksel), joka äitipuolen (Seljan) kanssa myöskin seisoi rannalla, virkkoi neitoselle:
»Tullos myötä riemukemuloihin, kuulutusta ottamaan nyt käymme!»
Mutta neito otti vyöltään soljen, lausuen:
»Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy, kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää. Tuhannen on vuotta meri niellyt antiloita, aartehia syönyt; vaatii vielä multa kultasoljen.»
Näin sanottuaan heitti hän soljen kauas järven syvyyteen. Mutta sulho läksi suutuksissaan pois, lausuen tytölle: