»No mutta mitä se siihen kuuluu?»
»Kuuluu se. Tuossa kuvaelmassa minä näin niin selvästi tulevaisuuden edessäni, ikäänkuin tuomio olisi julistettu minulle: siinä on se, joka sinun onnesi vie auttamattomasti! Usko, Helvi, minua!»
»Jos olisin tietänyt ennen, että sinulle kuvaelmastamme tuommoinen tuska syntyi, niin en olisi Arvoa sulhoksi asettanut.»
»Se oli hyvä vain, minä toivoin sitä, sillä minä tiesin, että hänen tunteensa tulisivat ilmi siinä. Muuten hän osaakin peittää ne erinomaisesti. Minä ainoastaan olen aavistanut, mitä nyt tiedän varmasti.»
»Hän osasi näytellä hyvin, se oli koko asia.»
»Ei, ei, rakkautta ei kukaan voi oikein näytellä, se oli luontoa! Minun silmäni eivät petä Sinä et ymmärrä, kuinka minä kärsin koko illan, kun kaikki muut olivat iloisia!»
»Kyllä sen nyt ymmärrän, mutta olen minä kuitenkin vakuutettu, että mustasukkaisuus sinut on erehdykseen vienyt. Minä puolestani luulen, että Lemmenjumalainen ei ensinkään ole Arvoon koskenut.»
Ihminen uskoo mielellään sitä, mitä toivoo. Niinpä Lillikin rauhoittui vähitellen Helvin puheesta ja nukkui virkistävään uneen. Kesäyön kalpea kuu kulki rataansa, katsellen ikkunasta sisään, ja näki miten ihmiskunta aina on yhtäläinen, vaikka se on muuttuvinaan: aina yhäti samat ilot, samat taistelot, samat huolet tämän lyhykäisen elämänajan onnesta!
Seuraavana päivänä tehtiin heinää Ihalassa. Lähellä kartanoa oli kaunis niitty, jonne patrunessan ehdotuksesta päätettiin mennä kahvia juomaan. Nuoret olivat siitä ihastuksissaan, mutta everstinna Aateli pelkäsi siellä olevan käärmeitä ja muita vaarallisia eläviä; vaan kun Arvo ja patruuna vakuuttivat, ettei siellä milloinkaan ollut käärmeitä nähty, uskalsi everstinna mennä mukaan.
Niityn syrjässä lähellä kaurapellon aitaa oli muutamia kauniita koivuja. Näitten siimekseen Ihalaiset vieraineen nyt asettuivat. Kahvivalkea sytytettiin palamaan, ja everstinna, kuten kaikki muutkin, tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi. Leimuava tuli, tuoksuva heinä ja reipas heinäväki tekivät häneen hyvän vaikutuksen. Lillikin näytti tänään aivan iloiselta, mutta Helvi, joka hänet parhaiten tunsi, huomasi kyllä, että hän Iiriä kohtaan oli kylmä. Iiri ei hänen käytöksestään mitään huomannut, sillä olihan Lilli aina pitänyt itseänsä vieraana häntä kohtaan. Hän siis vain luuli Lilliä vähän ylpeäksi. Huoletonna iloitsi Iiri ja oli kovin onnellinen. Hän käveli Seljan kanssa etsimässä kukkia ja lehtiä, joista he sitte kahvipöydän eli sileän kiven ympäri sitelivät kiehkuran. Poimivatpa vielä mansikoitakin, joita niityn syrjästä löysivät, ja nyt he tarjosivat marjaoksia seuran vanhemmille jäsenille.