»Saattaa niin olla, ettei välimme hyväksi tule. Matkalla ihmiset oppivat toisiansa tuntemaan — niinhän sanotaan; minä olen ehkä myöskin nyt vasta tällä matkalla oppinut tuntemaan Akselin», sanoi Ragnhild ja läksi lehtokujaa pitkin kartanoon, mutta Iiri meni kotiin pienen Maurin kanssa.
Kotiin tultuansa kertoi Iiri Leenalle, mitä jo tiedämme, ja Leena rupesi heti Mauria hyväilemään sekä näyttämään kaikenlaista, minkä hän arvasi poikaa miellyttävän. Mutta Iiri meni kamariinsa, jossa hän vaipui syviin mietteisiin. Hänen sydämensä oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Hänellä oli nyt luonaan tuo orpo poika, jota hän epäilemättä oli velvollinen hoitamaan, mutta saattoiko hän viedä Ihalaan isättömän lapsen? Eivätkö Arvo ja hänen vanhempansa monta kertaa loukkaantuisi ihmisten kysyessä, kenen lapsi pikku Mauri on? »Olenhan ollut täydellisen onnellinen, onhan minulla ollut juhannushetkeni — mitä tarvitsee minun pyytää enempää!» ajatteli Iiri. Mutta toinen ääni kuiskasi taas: »Voiko Arvo sitte milloinkaan tulla onnelliseksi — hyväksyykö hän minun tuumani? Mutta — se on kuitenkin velvollisuuteni —»
Iiri otti paperia ja kirjoitti päättävästi:
»Arvo rakas!
Suo minulle anteeksi, että sinut murheelliseksi saatan — itse olen myöskin niin suruissani, etten oikein saa ajatuksiani koossa pysymään. Niin, kallis ystäväni — siksi minun tästä lähtein täytyy sinua nimittää — minä näen, mikä suuri juopa on syntynyt meidän välillemme. Velvollisuuteni vaatii minua sisar-vainajani lapsen kasvattajaksi, enkä häntä tahdo tuoda vanhempiesi kotiin. Minä tiedän jalon luonteesi sallivan sinun tehdä minun tähteni senkin uhrauksen, että ottaisit pojan kotiisi, mutta sinne en häntä milloinkaan tuo. Oi Arvo, kyllä tämä nyt katkeralta tuntuu — mutta onneton ei ihminen kuitenkaan ole silloin, kun hän velvollisuutensa täyttää — —»
Iiri istui mietteissään eikä huomannut, että joku häntä hiljaa läheni. Se oli Arvo, joka kuultuaan Ragnhildilta, mitä oli tapahtunut suutarinlesken luona, riensi morsiamensa luo, sillä hän arveli, että Iiri jotakin lohdutusta kaipasi. Mutta nähtyänsä Iirin istuvan kynä kädessä kirjoittamassa, kurkisti Arvo hänen olkansa ylitse ja näki hämmästyksekseen kirjeessä oman nimensä. Hän luki edemmäksi ja huudahti: »Iiri! Mitä sinä kirjoitat! Kuinka saatat ajatellakaan, että minä tuon pojan tähden sinusta luopuisin — en milloinkaan!» — Samassa hän muisti isoisänsä kohtalon sekä sen runopätkän, jonka tämä oli rakkaallensa kirjoittanut, ja sanoi innostuneena: »Minä sanon sinulle, kuten isoisäni kerran sanoi morsiamelleen:
'Ennenpä kyyhky pieni armaastaan eriää, kuin sinua, kallis Iiri, sun sulhos hylkäjää!'
Se ei tapahdu, että minä sinun antaisin noin heittää onnemme turhanpäiten menemään; meidän tulee tukea toisiamme hyvissä teoissa ja me alamme työmme tämän pienen orvon kasvattamisella.»
»Oi Arvo, minä tunnen kyllä sinun mielipiteesi, mutta vanhempasi ehkä kärsivät. Hekin ovat niin ylevämielisiä ihmisiä, etteivät sitä tahdo näyttää, mutta —»
»Et saa puhua tuollaisia! Minä otan tämän kirjeen ja vien sen vanhemmilleni; se on minulle kirjoitettu, vaikka onkin keskeneräinen.»