»Älä puhu mitään vielä, mieti asiaa pari päivää; minä olen vakuutettu siitä, että huomaat parhaaksi, mitä olen sanonut.»
»Se ei ole parasta; mutta parin päivän perästä ehkä huomaat itse, ettei ihmisen tyhjänpäiten tarvitse onneansa uhrata. Ei minun äitini ole sellainen kuin everstinna tätini. Jos häntä anopiksesi aikoisit, niin silloin ehkä nuo ennakkoluulot olisivat paikallaan. Älä nyt suotta poskiasi kalpeiksi itke, vaan ole rauhassa», lausui Arvo, ja painaen suutelon morsiamensa huulille hän sanoi hyvästi ja lähti kotiin.
Maurin itku kuului kyökistä, ja Iiri meni ottamaan häntä kamariinsa sekä koetti lapsukaista viihdytellä, miten parahiten saattoi, sillä poika, joka ei ymmärtänyt, ettei kuolema uhriansa takaisin anna, pyysi vähän päästä äitinsä luo. Illalla kävi viihdyttäminen kuitenkin vaikeammaksi, kun ei lapsi tahtonut nukkua, vaan itki yhäti, kaivaten äitiään.
Seuraavana päivänä Mauri pääsi Iirin kanssa katsomaan äitiänsä, ja kun poika näki muutoksen, joka kuolleessa oli tapahtunut, ei hän enää pyytänyt äidin luo. —
Kolme päivää oli kulunut Helyn kuolemasta ja vähän neljättä, kun Iiri näki patruunan ja patrunessan tulevan koulua kohti. He olivat aamukävelyllä ja katselivat maitansa — mutta yht'äkkiä he kääntyivät suorastaan Iirin portaita kohti. Iirin sydän sykki niin, että hän melkein sen kuuli, kun hän meni ovea avaamaan.
»Hyvää päivää, Iiri!» sanoi patruuna. »Olemme sinua kaivanneet kovasti.
Tuoppa nyt näytteelle tuo poika, joka uhkaa Arvolta sydämesi ryöstää!»
— Samassa Mauri, joka oli ollut patruunan ja patrunessan tullessa
Leenan kanssa puuvajassa, tuli juosten sisälle ja huusi:
»Täti! Viejaita tuli, Maui näki!»
»Vai niin, tuossapa hän on», sanoi patruuna ja otti lapsen syliinsä. »Todellakin sievä lapsi! Vai tämän pikku miehen tähden sinä Arvolle rukkaset antaisit! Totta puhuen, Iiri, siitä ei tule mitään — tämä olisi aivan järjetöntä! Me otamme lapsen Ihalaan ja koetamme kasvattaa hänestä kelvollisen ihmisen. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon, että tuo ainoa vika, mikä sinussa on — epäluulo vapaasukuisia kohtaan — haihtuu, kun itse siihen säätyyn astut.»
»Suokaa anteeksi», sanoi Iiri, »minä luulin tekeväni oikein, mutta äärettömällä ilolla myönnän erehdykseni». Sitä sanoessaan oli hän niin onnellisen näköinen, että hänen ihanat silmänsä loistivat kuin tähdet.
»Minä en kuitenkaan voi sinun aikomuksestasi olla pahoillani», sanoi patrunessa, »sillä se osottaa, että sinussa on voimaa itsekieltämiseen, ja sitä ihminen maailmassa tarvitsee velvollisuuksiensa täyttämisessä.»