Arvo meni kamariinsa, veti piironkinsa laatikon auki, otti sieltä vaatteet, joita luuli tarvitsevansa mukaansa, ja rupesi niitä sovittelemaan matkalaukkuun. Samassa vanha Maija, joka oli talossa kauan palvellut, tuli sisään, tuoden esiliinassaan koko joukon sukkia, joita hän tarjosi Arvolle, sanoen: »Tässä on uusia puhtaita sukkia, ottakaa ne mukaanne.»
»Maija hyvä, en minä niitä kaikkia tarvitse.»
»Ottakaa vain! Jos jalat metsässä kastuvat, niin nämä ovat hyvät olemassa.» Ja kursailematta Maija pani sukkaparit matkalaukkuun sinne ja tänne, missä vain havaitsi pienen kolon vaatteitten välissä.
»Olkoot nyt siinä sitte», sanoi Arvo. »Mutta Maija hyvä, laittakaa minulle kahvia, sitä mielelläni joisin, sillä semmoista kahvia, jota te keitätte, en saa, ennenkuin takaisin palajan.»
»Voi, voi, tuota maisteria, mitä hän sanookaan! Kyllä maar sitä semmoista jokahinen keittää. Menkää vain sisareni, lukkarin matamin luo, hän laittaa varsin yhtä hyvää kuin minäkin — vaikka vähän liiaksi väkevää se sentään ehkä on, sillä hän on jo unhottanut, kummoista hienommissa herroissa laitetaan. Aioin juuri pyytää, että maisteri poikkeisi sinne lukkarille taikka antaisi kyytipojan viedä minulta sisarelleni terveisiä. He asuvat siellä kirkonkylässä.»
»Kyllä tiedän ja toimitan terveiset perille, mutta kahvia tahdon täällä kotona juoda.»
»Niin kai, sehän onkin aivan valmista lakin alla selkenemässä, ja lämpimiä nisukaakkusia panen pöydälle, tulkaa vain juomaan.»
Maija kiirehti toimeensa, ja Arvo meni vanhempiensa kanssa juomaan kahvia.
Hevonen oli portaitten edessä valjastettuna, ja kun Arvo oli juonut, otti hän jahtilaukun ja pyssyn mukaansa, sanoi jäähyväiset vanhemmilleen ja meni kääseihinsä. »Hei Urho, nyt sitä mennään!» huusi hän hevoselleen, nykäisten ohjaksista, ja samassa mentiinkin niin, että kääsit tärisivät.