»Olipa kyllä. En saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut niin suuressa seurassa kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilomielisempi kuin ennen.»
»Mitä nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias.»
»Sitä en minä ollenkaan huomannut.»
Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: »Mene nyt jo maata, kyllä sinä olet tanssistakin väsynyt.»
Hilja meni, mutta pistäytyi kuitenkin ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä iltarukouksensa kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki tämän jälkeen olivat kenraalinna Simssin loistoisat huoneet aivan pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen kiirein askelin siitä sivuitse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan kaunista taloa, sanoi hän itseksensä: »Onpa tuossa koko suuri omaisuus — totta tosiaan, minunpa pitää hänet saaman!» Sitte hän meni taas eteenpäin, kunnes joutui erääseen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: »Olipa hyvä, että paroni tuli.»
Pian kortit lentelivät edestakaisin pöydällä, ja niihin kiinnitettyinä olivat kortinlyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa ravintolassa siksi kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta — tämmöinen näky inhottaa, ja sen vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Paavo oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja oli seuraavana päivänä valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa hän aukaisi akkunansa, josta raitis ilma tulvi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi kuitenkin, sillä tänään oli hänen muuttaminen pois, eikä hän sitte enää koko kesänä saisi nähdä Hiljaa, koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo. Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maakartanoonsa, joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.
Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun palvelustyttö tuli kutsumaan häntä eineelle, ja hän meni. Kenraalinna oli jo ruokasalissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan toisillensa he rupesivat aterialle. Vaiti he istuivat pöydän ääressä, mutta kenraalinna katkaisi vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle: »Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne ajatellessakin ikävältä tuntuu.»
Kenraalinna kiitti Paavoa kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kastehelmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyi pari kiitollisuuden kyynelhelmeä Hiljan pitkissä silmäripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.