»Paavo hyvä, turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää, mutta eihän tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joiden pariin joudun.»
»Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutusala hänellä on.»
Tarkasti Hilja kuunteli Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan viimeisen kerran, jona Paavo näin opettaen häntä puhutteli. Hänen sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän innostuneena: »Paavo, minä ymmärrän sanasi, tiedän ne tosiksi ja koetan tehdä työtä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työalakseni on maailmassa suotu. — Mutta menkäämme nyt jo kotiin, sillä meitä jo varmaankin odotetaan.»
Kiirehtien he nyt läksivät kotiin. Siellä kenraalinna heitä jo oli kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvipöydän, jonka ääreen he nyt kaikin istuivat; vanha tätikin oli joukossa. Mutta ei kenelläkään ollut paljo sanomista, olipa ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, kokosi vähät kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan. Silloin kenraalinna antoi hänelle muistoksi kultakellon, jonka Paavo kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä otti vastaan. Katkeralta tuntui Paavosta hyvästijättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koti kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän voinut pidättää.
Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän kaupungista ajoi. Mutta pian ei enää näkynyt mitään, ja silloin Hilja sanoi huoaten: »Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotini nyt tuntuu!»
KAHDEKSAS LUKU.
Tammipakkanen paukkueli ulkona, mutta kenraalinna Simssin salissa paloi valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneeseen. Suuren seinäpeilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän vieressä seisoi Hilja. Hän koetteli uutta vaaleansinistä silkkipukua, jonka ompelija juuri äsken oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli kulunut siitä, kun Hilja täytti kuudennentoista vuotensa. Silloin hän oli vielä ikäänkuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan. Mutta ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mielihyvällä viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa hän oli tullut tanssisalien loistavaksi kaunottareksi, ja se oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä Hilja loisti halusta. Hän katseli kallista pukuansa, joka valkoisilla silkkipitseillä oli koristettu, ja ajatteli:
»Tämä on tosiaankin kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina somemmissa vaatteissa kuin te, ja kuitenkin voitatte kauneudessa hänet. Kerran tahtoisin nähdä teidätkin oikein somissa vaatteissa; kuinka viehättävä silloin olisittekaan!' Nytpä minulla on oikein soma puku.» Näin ajatellessaan Hilja, ikäänkuin peläten, että joku hänen ajatuksensa kuulisi, katsoi taaksensa ja näki — Paavon. Paavo oli juuri tullut sisälle.
»Ah!» huudahti neito, »minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut, että ovi oli auki.»
»Tuskin sinua tunnen tuossa puvussa», sanoi Paavo. »Sepä kahiseekin ikäänkuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän tammipakkasessa kulkee —»