Paavo oli vaiti hetken aikaa, mutta lausui sitte vähän vapisevalla äänellä: »En tahdo sinua moitteellani enää vaivata. Jää siis tuon paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!»
Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä tykytti levottomasti. Ikäänkuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja ajelevat, niin riehuivat tunteet Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä pyytämään Paavolta anteeksi, mutta seisoi kuitenkin paikallansa. Hän kuuli, miten Paavo eteishuoneessa otti päällysnutun yllensä, ja aikoi huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa. Vihdoin hän meni hitaasti kamariinsa. Hän tunsi kovaa tuskaa. Poskensa hehkuivat ikäänkuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi ne pakkasesta kylmettyneeseen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: »Paavo on kumminkin paras ystäväni; miksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta — miksi hän aina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!»
Hiljan näin ajatellessa tuli kotiin kenraalinna, joka oli ollut erään tuttavan luona. Hilja meni häntä vastaan ja kertoi, että Paavo oli ollut heillä.
»Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiire oli?» kysyi kenraalinna.
»Meillä oli vähän riitaa», vastasi Hilja. »Minä sain uudet vaatteeni kotiin ompelijalta ja koettelin niitä juuri kun Paavo tuli. Ne olivat hänen mielestänsä liian turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin, että minun täytyi vähän puolustaa itseäni. Sentähden ei hän täällä viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni.»
»Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman päivän päästä varmaankin jo taas tänne.» Mutta tässä luulossaan kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät ja viikot kuluivat, mutta aina vieläkin hän pysyi poissa.
Eräänä päivänä Hilja istui ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ, sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä. Vihdoin hän nousi istualta, sanoen itseksensä: »Alman luo minä menen, hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enää tule.» Hilja pukeutui kiiruusti päällysvaatteisiinsa ja läksi sitte Alman luo.
Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: »Oi Hilja, olipa hyvä, että tulit. Minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin, että olit minut jo unhottanut, kun näin harvoin tulet luokseni. Minä päätin myöskin olla tykösi tulematta, — mutta tänään olisin kuitenkin lähtenyt sinulle uutisia kertomaan. Tiedätkö, Hilja, — Niilo ja minä olemme kihloissa!»
»Olipa se iloinen sanoma! Odottamaton se ei kuitenkaan ollut, sillä jo kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet.»
He puhelivat yhtä ja toista kihlauksen johdosta, kunnes Hilja äkkiä kysyi: