»Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja vaatimaton luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua omaksensa pyytäisi. Vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos on elämällesi tuleva, olet sinä vähän levoton.»
»Levoton! Niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhaton, sillä, täti — minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen on Paavo.»
»Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ollut ystäväsi, mutta älä sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä toivon, että jo huomenna annat paronille vastauksen.»
Hilja meni, mutta unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja käänteli itseänsä. Kun aamu tuli ja vanha täti heräsi, meni Hilja hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta sydämmellensä. Mutta vanha täti sanoi ainoastaan: »Hilja rakas, tutki tarkoin sydäntäsi, ennenkuin on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden rakkauttasi voittaa.»
Hilja ei tullut lohdutetuksi. Alman luoksi olisi hän vielä voinut mennä, mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului, ja Hilja ajatteli: »Entä jos en paronista huolisikaan», mutta silloin oli paronin kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että hän taas ajatteli: »Tämä olisi kiittämätöntä kasvatusäitiänikin kohtaan.» Samassa hän katsoi kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain ylhäisten naisten seurassa kenraalinnan talon sivuitse. Anna nyökähytti vähän päätään Hiljalle ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen jälkeensä, sanoen itseksensä:
»Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haittaa — kohta olen ylhäisempi sinua. Mutta silloin näytänkin, etten ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään arvoa anna.» Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille kirjoittamaan; ja muutaman päivän päästä tiesivät kenraalinnan kaikki tuttavat, että paroni ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut voiton.
KYMMENES LUKU.
Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa. Kenraalinna oli pitänyt loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen kaltaistaan nähnyt. Pitoja pidettiin nuoren parin kunniaksi, sillä heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin mentiin, ja ompelijat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.
Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Jollei hän kemuissa ollut, ajeli hän paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa hevosta. Niin he ajoivat eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä mierontietä kulkeva vaimo, lapsi sylissä; hän veti kelkkaa, jossa istui vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat menneet ohitse, sanoi hän paronille: »Oi, Herman, näitkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni, kun ajattelen, kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on, eikä noilla pienillä raukoilla ole lämpimiä repaleitakaan.»
»Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu», vastasi paroni.