»Mutta ylellisyyttä on meidän kuitenkin velvollisuus välttää. Tämä minun kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa.»
»Sinun opettajasi ylenintoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut, mutta minä toivon sen kyllä vähitellen katoavan.»
Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen mielensä kävi levottomaksi. Hyvä siemen iti sydämmessä, maailman rikkaruoho ei saanut sitä varsin tukahutetuksi.
Kotiin tultuaan hän meni kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen olonsa tässä kodissa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän, joka olisi voinut antaa hänen sydämmellensä lohdutusta ja hänen mielellensä johdatusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt, että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä, pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa Hilja otti muutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama rukouskirja. Hilja aukaisi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon kirjoittamat sanat: »Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.» Tämän luettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, mutta sanoi sitte itseksensä: »Mitä minä itken? Oi, miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea. Oi Jumala, anna minun saada neuvoa sanastasi.» Hilja katseli kirjaansa ja luki:
Mailmallisten joukossa etsit turhaan onneasi, sillä mailman tohussa unohtuupi Jumalasi; ja ken ei muista Herraansa, hän kadottaapi onnensa.
»Niin — maailman tohussa olen unhottanut Jumalani — minä en ole rukouskirjaanikaan lukenut. Oi Jumala, ylpeys on varmaankin sydämmessäni asunut, mutta karkoita se pois ja ota minut taas lapseksesi.» Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:
Jos unhottaisi rakkaansa äiti joskus poikansa, ei kuitenkaan Jumala sinua koskaan unhota.
Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen sydämmessään. Jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että Hilja turvasi häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä samassa tuli kenraalinnan palvelustyttö Hiljan tykö, tuoden sanoman, että kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse. Paroni oli heti valmis.
Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvattiäitiinsä, ja paronin askeleita joudutti — tavaran pyyntö. »Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä hän meille on testamentissaan määrännyt», ajatteli tämä tuhlaajamies.
Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen kamariinsa. Hänellä oli kova polte ruumiissansa. Mutta nähtyänsä paronin ja Hiljan hän kurkotti heille kätensä, sanoen: