Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin. Siellä oli leveä keinutuoli, johon ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä tuumattavana, ja niinpä nytkin. Hän keinutti tuolia, jotta lattia jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei sitä epäillyt enää, vaikka ei hän tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän sitä ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin. Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoruämmien paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi:
»Katso, poikani! Tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka laineet auringon loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalansaalis hyvä. Niityt kasvavat apilaheinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen, että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni». Ukko oli hetken ääneti, mutta nyt hän jatkoi vakavalla äänellä: »Yhtä kumminkin vaadin sinulta, ennenkuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti! Kunniallinen talontytär pitää sinun taloon emännäksi tuoman, tuosta kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet kihlannut Lyylin, on akkojen juorujuttuna; ole sen vuoksi paremmin varoillasi, kun Lyylin seurassa olet.»
»Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin posket hohtavammat kuin apilaniitty, ja hänen sydämmensä on parempi, on minulle kalliimpi kuin Niemen talo.»
»Tyhmä poika, kyllä vielä toisin ajattelet. Muista, että minä en sanojani muuta», sanoi ukko ja läksi pois, paiskaten oven kiinni.
Mikki jäi surumielin kamariin, surumielin hän meni päivälliselle, eikä maistunut ruoka; vaan illan tultua hän läksi Kuuselaan päin, mennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.
Mikki kulki alakuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ettei isänsä turhaan sanoja sanele; mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. »Mutta minäkin olen päättänyt», ajatteli Mikki, »minä olen perinyt isäni luonnon: mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta täytyisikin jättää kotoni ja muualta hakea leipääni. Minä ja Lyyli osaamme molemmat työtä tehdä.»
Näin ajatellen Mikki läksi eteenpäin kaunista metsäpolkua, ja surunsa haihtui haihtumistaan, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi. Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja täällä näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnyreistä. Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja kraataritädille. Tässä hänen täytyi odottaa Lyyliä. Hän piilotteli pensaan takana ja näki hetken kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näistä hän pian erotti sorean Lyylin.
Lyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan vaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat tummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein samaten puetut. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä puunlajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus lakaista kolmihaaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni kuului joukosta, kun hän sanoi:
»Meneppä nyt Lyyli lakaisemaan, kyllä me sinut onnellisesti tänne olemme saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinua täältä takaisin saattaa.»
Lyyli naurahti sanoen: »Menkää nyt ja tulkaa vähän ajan päästä takaisin, ei minua täältä kukaan saata.» Tytöt menivät, mutta samassa kuului rapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin he kääntyivät takaisin huutaen: »Kuinka nyt kävi?»