»Kompastuin polulla olevaan puunjuureen», vastasi Lyyli, »eikä nyt tullutkaan koko lakaisemisesta mitään. Parasta se olikin.»
»Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki», kuiskasi Sanna kumppaneillensa, »mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa.»
Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin ikäänkuin odottivat jotain näkymätöntä pahaa, eikä heitä ketään haluttanut mennä luutinensa tienhaaralle.
Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vaan merelle menoa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: »Nyt, Kaisu, lähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?»
»Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii», vastasi Kaisu.
He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän seurassansa oli myös viulunsoittaja. Useita tyhjiä tervatynnyreitä otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi kahvipannua, mikä vehnäleipiä, mikä sokuria ja kahvia. Näin he menivät rannalle, jossa Lyylin koti oli. Lyyli pyysi heitä odottamaan häntä rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiinsa.
Jouduttuansa porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puhetta. Samassa aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos tuvasta. Ukko säikähtyi vähän, kun noin äkkiarvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: »Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko teille puhunut?»
»Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle puhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta.»
»Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini, Jumalaan on toivoni, minä odotan vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina.»
Äiti pudisti päätänsä lausuen: »Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi muuttuisi!»