Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo. Hän oli vaalea, kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän oli nähnyt isänsä tulevan kraataritädin mökistä ulos. Mutta eipä hän nyt joutunut surullisia asioita miettimään, koska vene lykättiin rannalta, ja oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän ennättänyt, viskattiin palavat tervatynnyrit mereen, jossa niitten valo korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja nuoret soutivat saarelle, jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin leskisillä ja ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona olivat maahan pistettävät pihalle portaitten viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä, koristaaksensa tupain seiniä ja lattioita.
Näin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön.
5. LEIKKUUPELLOLLA.
Kesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat syksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen pellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta kaikella työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli kumminkin Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui Kuuselasta sekä likikylistä.
Niemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia pitempi. Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri, mutta kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä taivaalla, ja hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä päin hän sanoi:
»Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.»
»Kyllä!» huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli kuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta kauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:
»Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt sille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka vuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin kumppaniksi?»
Talolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen: »En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka tänä päivänä menestyy.»
Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen ja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli saralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen: