»Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille, minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.» Ja naurahtaen hän jatkoi: »Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se päältänikin näkyy, ettei minulta voimia puutu.»
Lyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten: »Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.» Sitte hän alkoi vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään ollut aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin.
Päivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan loppupuolella, huusi hän leikkuuväelle:
»Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.»
Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun olivat puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet.
Nyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein »hyvällä tuulella», käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: »Kohta saamme kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua kertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.»
Tytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: »En minä suinkaan osaa.»
»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä olevalle kivelle, lausuen:
»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin pitkäkään.»
Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee — vanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen joukkoon.'