Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää yhdessä!'
Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä vanha honka vastasi.»
Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli synkkä, ja hän sanoi:
»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.»
Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät sirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten täytettiin.
Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan loppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.
6. KÖYRIMARKKINOILLA.
Marraskuun ensi päivän aamuna löi kello vasta kolme kraataritädin huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukaisi alaluhdin oven, nouti sieltä leipää, juustoa ja voita ja laski ne vähäiseen vakkaseen. Sitte hän meni yliluhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja otti arkustansa ison valkoisen villahuivin, jossa oli punakukillinen reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava, sillä tänään oli Kokkolassa köyrimarkkinat. Näistä markkinoista eivät annakat ole tietäneet, mutta Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät. Silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin aikeissa lähteä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän hevosellansa markkinoille.
Lyyli lukitsi luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiinni, mutta päät hän sitoi vyötärölle. Nyt hän oli valmis lähtemään ja meni, sanoen jäähyväiset äidillensä, — ovesta ulos.
Syksy ja talvi taistelivat ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan vanhat kuusetkin olivat valkoisina lumesta. Mutta eipä Lyyli ilmasta huolinut. Iloisena, punaposkisena hän vain riensi eteenpäin, kunnes joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istuivat Kaisu sekä Lyyli rattaille. Kuuselan renkipoika Jaakko, joka oli ajajana, istui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin he nyt läksivät markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui pyöriin kiinni niin, ettei hevonen jaksanut juosta, mutta vähitellen edennyttiin sentään. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan; jopa näkyi patruuna Roosin kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän piiskalla hevosta, ja pian he joutuivat määränsä päähän.