Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta vielä tahtonut kuulla yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: »Mihin Hilja paronin kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?»
»Kysymykseesi, Elsaseni, voin kohta vastata», sanoi täti. »Paronin kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muu velkoihin, paitsi hänen maakartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää perhettä. Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma on hänen onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä oleskelee Hilja usein.»
»Kiitos kertomuksestanne», sanoi rouva P., »mutta nyt saamme näihin tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo mennä kotiin.»
»On kyllä», sanoi täti; »tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat
Luonnonmaan saaresta.»
Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitte pois. Kotiin mennessämme muistin onnetonta Hiljaa ja päätin vakavasti, etten suinkaan ikänä naimisiin menisi. Olinhan minä jo seitsemäntoista vuotinen, ja täytyihän sillä iällä päätösten jo lujina pysyä. Tiellä muistin vielä, että minulla on orpana, joka minusta paljon pitää, ja joka on niin suloinen, etten ole toista semmoista nähnyt, — mutta vain orpanan rakkaus meidän välillämme pitää oleman, ei rahtuakaan enempää — niin minä päätin.
Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portaillemme, kun kotiin tulimme. Paronitar istui portailla; hänellä oli kädessä iso kukkakimppu, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja yöhyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneeseemme.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kesä oli jo loppupuolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi vesi kylmenemään, ja kylpijät ajattelivat kukin kotiin palaamistansa.
Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin poislähtöäni, ajatellen: »Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan.» Juuri tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseeni, sanoen:
»Hyvää päivää, Elsani! Tiedätkö, me olemme nyt päättäneet jo huomenna täältä lähteä, ja illalla menemme salmen rannalle jäähyväisiä sanomaan. Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?»