»Kotona se on kudottu», vastasi neiti.
»No olipa hyvä, että osuin näkemään», virkkoi muori, »tuommoista minäkin laitan meidän Liisulle, mutta turkinpunaisen sijaan panen keltaista, sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivunlehdistä. Itselleni panen valkoisen sijaan markansinistä ja raidaksi keltaista; niin teen kuin teenkin.»
»Mutta eihän se ollenkaan tule tällaista», intti neiti.
»Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä», vakuutti muori ja pyysi nyt vähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja läksi kirkolle.
3. HAJAPILVIÄ.
Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänetöntä, sillä olihan kirkonaika. Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta sängyssä, ja kodassa tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikkei ruusun kaltaista, soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa. Mutta tytön silmät eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet; niitä sumensivat viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa. Tyttö rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä vain kyynel tulva tauonnut. Hän sekoitti sentään ahkeraan velliä, jotta se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies. Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät ilosta loistivat, vaikka kyynelhelmet vielä poskilla kiiltelivät. Vähän hämillään hän oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis:
»No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole — mitä, jos nyt vellini pohjaan palaa.»
»Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi olen — mutta Liisu, mikähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi — mitä sinulle on tapahtunut?»
»Eipä vielä mitään, mutta — — mutta —»
»No mutta, — mitä sitte? Sinä mutkailet etkä ole suora kuten ennen — mitä tuo nyt tietää?»