»Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? Ilolla sekä isäni että äitini siihen suostuisivat. Mutta minua ei kukaan voi pakottaa menemään Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. Kylläpä minulla on voimia tallentaa rakkauteni jonnekin sydämmeni soppeen, en sitä sinulle tyrkytä; mutta vastedes saat nähdä, että väärin olet minua tuominnut.»

Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä, mutta tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä tulvailemasta.

Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:

»Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! Mieleni oli niin toivoton, etten huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa kohtaloa, joka sinulle oli tarjona, — ja itseäni, — minua, jolla ei ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta — niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä. Kotivävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, miten olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle.»

»Sehän vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, — ja vähän kaikenlaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani.»

»Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin minäkin tänne tullessani — olihan minulla jo koko rikkaus tuossa aiotussa uutisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei minulla siilien vielä ollut edes nurkkakiveä. Siksihän tuo sinun puheesi Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se minusta näytti ainoastaan tuulentupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulentupaa. Pyydän patruunaa antamaan minulle palveluksestani eron, jotta syksyyn voisin valmistaa meille asumuksen.»

»Asumuksen, joka on varsin meidän omamme! Sehän on paljon hauskempaa, kuin jos minun olisi ollut kotiin jääminen.»

»Entäs Jussilaan — eiköhän sentään sinne olisi hupainen mentävä? — häh?»

»No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut.»

»Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen kerta.»