»Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta — valju on sulho kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu — ja siis kaikki nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa, on meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista tavaroistaan.» Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen rukoilevin silmin äitiänsä: »Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua oikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin — —»
Liisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori hämmästyksissään huudahti:
»No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.»
»Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt voin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!»
»Hm — parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi.»
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän rupesi itseksensä puhumaan:
»Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää — laskea polvillensa! Oikein komeliantin temppuja tuommoiset! — Oih, oih! — suutelot vielä — sitte olisi kaikki ihan täydellistä!»
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin puhuvan ja kysyi:
»Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?»
»Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja — mutta hyvä lapsi hän on. Oikein nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se on aivan varma.»