»No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.»
»Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!»
»He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin», sanoi Matti kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului kuorsaavan.
Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut — ja mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät — ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan se oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät nuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme onnestansa juttelemaan — eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan täydellistä onnea.
8. HÄÄPÄIVÄ.
Kirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon uutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli kauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa olleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi päiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei kuitenkaan Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä tänään Jaakko oli häitänsä viettämässä.
Mäkelässä tuvan katto ja seinät olivat koristetut katinlieoilla ja pihlajanoksilla, joista punaiset marjat riippuivat. Mutta porstuakamarissa istui Liisu morsiuspuvussaan, kauniina kuin kevätkukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtasi: hänellä oli sorja vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka olivat työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulki edes takaisin viulu kädessänsä ja näytti oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkisti paperiin, jonka hän otti taskustaan, ja hymyili sitte itseksensä. Mäkelän, muori puuhaili, ja muotonsa oli tavallista tyynempi kun hän kurkisti porstuakamariin, sanoen:
»Mene, Jaakko, katsomaan, joko rovastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla pihalla soittamassa.»
Jaakko meni, ja näki pihalle jouduttuaan rovastin jo lähenevän kääseissään. Mutta tulivatpa sieltä vielä toisetkin kääsit. Jaakko tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitte sisälle, iloisesti huutaen:
»Mikko, menkää pian soittamaan, rovasti tulee ja kartanon patruuna myöskin.»