»Saammepa nähdä», oli Aatun vastaus.
2. ORPO.
Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui korpraali Teräsen leski kolmentoistavuotisen tyttärensä kanssa. He olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli heikko ja kivulloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelutyössä.
Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan äitivainajalla ollut kasvattina, kunnes joutui naimisiin Teräsen kanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja miellyttävä tyttö. Siihen aikaan, jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan velivainaja, luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin rakastunut, mutta se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan, ja kun luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimisiin Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut kaikki aina tekemään emäntänsä käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän taipui patrunessan tahtoon; ja kun luutnantti saapui taas kotiin ja kyseli Riikaa, sanoi patrunessa: »Riika on naimisiin joutunut. Hän on saanut rehellisen miehen, joka on hänen vertaisensa.» Silloin oli luutnantti vaalistunut ja sanonut: »Oi äiti, minun vertaisekseni hänet kasvatitte; miksi minulta hänet ryöstitte?» Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä päivää, ja pian hän makasi vaaleana ja kylmänä. Hänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa hän sanoi: »Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen erottanut kaksi rakastavaista sydäntä; se on minulle paljon maksanut.»
Nyt he makaavat, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut, mutta Riika asuu tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, — hän, joka kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.
Nyt oli syyskuun alku. Ilta oli pimeä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkea, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia lihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä hän vaipui vuoteellensa ja nukahti.
Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi kekälettä, ja valkea loisti taas kirkkaammin. Hän otti kaksi kirjaa ja luki tulen loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi unestansa ja sanoi: »Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet. — Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua?» puhui hän itseksensä. »Mitä luet, lapsi?» sanoi hän Niinille.
»Lännetärtä ja Runebergin runoelmia», vastasi Niini.
»Niin, niin!» sanoi Riika. »Runebergin runoelmat — ne antoi *hän* minulle. Se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. — Miksi opetin lapseni ruotsia lukemaan? Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista raamattuasi, lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, kun kärsimme täällä maailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla».
»Olen mielelläni lukenut pientä raamattuani», — vastasi Niini, — »mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoessani Lännetärtä, jonka sain Tuomelan Helmiltä, sattui eteeni erittäin kaunis runoelma Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi meidän kauniilla suomenkielellämme. Tahdon teille, äiti, lukea ensi värsyn.» — Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen käännöksessänsä: