»Kuinka niin?» kysyi tohtori.
»Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän perheensä.»
»Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä tarpeelliset ja yhtä arvokkaat, kun vain kukin teemme työmme kunnollisesti; mutta nuo pöyhkeät ihmiset, jotka rahalla kaikki punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina naurettavia.»
Se oli tohtorin viimeinen ilta Tuomelassa tällä kertaa. Jo seuraavana päivänä hän jätti jäähyväiset ja lähti kotiinsa ajamaan.
Suitset makasivat höllänä hevosen selässä, ja Vakanen tuumaili itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikäänkuin olisi sillä saanut ajatukset selvenemään, mutta turhaan — punaiset posket ja siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin hän tuli perille. Kotinsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt eikä viitsinyt olla ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Kauan hän käänteli itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.
4. ODOTTAMATON KOHTAUS.
Kesäaurinko paistoi taas kirkkaasti. K—veden aallot loiskivat hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsituuli tuuditteli vanhojen puitten latvoja pappilan puutarhassa, jossa Maaria käveli poimien sireenikukkia.
Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli saanut esteitä, jotka hänen kotiinlähtöänsä viivyttivät. Niini Teränen oli siihen ollut aiheena.
Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika varsinkin oli paha ja ilkeä hänelle. Hän oli huomannut Niinin useasti lukevan niitä muutamia kirjoja, jotka hän oli perinyt äidiltänsä, ja niistä erittäinkin rakastavan Runebergin runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja uhannut heittää sen pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun hän näki kirjansa vaarassa, tuon kirjan, jonka hänen äitinsä oli saanut ystävältänsä ja jota hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.
Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjaansa; mutta mikä tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka niveltyi. Nyt tuli Niinille pahat ajat. Hän oli syyllinen, se oli tosi ja hän sen itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman armoa. Hänen rakas kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni Ruusa, ainoa, joka hänelle oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen tähtensä. Tuo ilkeä poika, joka oli kaiken alkusyy, pääsi rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei mitään olisi tehnyt.