Tohtori Vakanen, joka noudettiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan sijallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori Vakasen, joka oli tunnollinen ihmisystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja köyhän välillä, kävi sääli Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä Marttiinin perheen puhuvan sitä ja tätä »kelvottomasta Niinistä, joka ei viitsinyt lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja»; mutta Vakanen kysyi Niiniltä itseltään, miten tämä onnettomuus oli tullut, ja Niini puhui kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä tohtori läksi Tuomelaan, jossa hän kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli, ja sanoi Maarialle: »Eikö olisi mahdollista, että kävisitte häntä katsomassa? Niemellä ei hänelle paljon hoitoa anneta, mutta se olisi lapselle sangen tarpeen.»
Maaria hymyili ja lupasi sen tehdä halusta, koska lapsi oli hänelle rakas.
Tohtori sanoi vielä: »Kun ensi kertoja seurassanne vietin, mittasin teitä väärällä mitalla. Antakaa se minulle anteeksi.»
»Sen olen jo aikoja sitte tehnyt», vastasi Maaria, mutta hän ei uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi Niemelle. Siellä hän kävi nyt joka päivä, siksi kuin Niini parani. Mutta vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.
Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä tytöt olivat vaihetelleet sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle mennessään hän laski sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle. Aamulla puettuansa vaatteet yllensä otti Emilia sormuksensa — mutta kumma — yksi oli poissa. Missä se oli? Niini oli ollut kamarissa. — »Hän sen varmaankin on vienyt», — ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea sitä; mutta kun se ei löytynyt, sanoi hän: »Sinä kelvoton sen varmaankin olet varastanut.»
Kauhistuksella Niini kuunteli näitä syytöksiä ja vastasi: »Varastanut en ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä.» Hän oli vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että tyttö oli syyllinen.
Illalla oli Niini tavallisuuden mukaan nukuttanut Ruusan, mutta kun maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä luulivat tytön karanneen, varastettu kalu mukanaan, ja lähettivät palvelijansa häntä hakemaan. Palvelija ei hakenutkaan, kun toivoi vain Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tyttö rukkaa. Tultuansa maantietä pitkin Tuomelaan hän meni väentupaan ja kertoi siellä, että Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan herrasväelleenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen palvelijan mukana Niemelle. Kun palvelija toi sormuksen Emilialle ja sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt hän muisti unohtaneensa sen Tuomelaan. Vähän silloin pisti hänen omaatuntoansa. — Maaria viipyi vielä jonkun aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa tietoja Niinistä, jonka yhteyteen kohtalo hänet niin useasti oli vienyt; mutta Niini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut.
Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi. Mutta nyt hän oli kotona, ihanassa, rakkaassa kodissaan. Hän poimi kukkia ja ajatteli, miten aika oli vierinyt, sitte kun hän kotoa läksi. Syksyn tuulet olivat raivonneet, talvi luonut kinoksiansa ja kevätaurinko ne säteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin, ihana kesä; tuo aika, jonka hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä kuitenkin varsin lyhyeltä. Hän ajatteli itseänsä — hänkin oli mielestään muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton kuin lapsi, kodista lähteissänsä, mutta nyt hän tiesi mitä oli kaipaus; kaikki ei ollut enää niin täydellistä kuin ennen. Syvällä hänen sydämmessään oli tallennettuna kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. — Hänen näin ajatellessaan oli koppa, johon hän kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.
Maaria oli kaunis kuin kukkanen kesällä, kulkeissansa kukkakoppa käsivarrella, lyhyt takki olalla ja päässä valkoinen hattu, jonka punaisia nauhoja länsituuli heilutteli. Kun hän oli joutunut Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti tervehdittyänsä tytöt riensivät yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli aikomus koristaa kallion kahvipaikka kukkasilla, sillä he odottivat tänä päivänä veljiänsä kotiin yliopistosta. Nyt he sitoilivat kukista kiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät kahvikupit.
Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo kuulivat pikaisesti astuvien jalkojen äänen, ja samassa nuoret ylioppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.