Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä tehdessään. Nyt he istuivat mielihyvällä kahvipöydän ääreen ja rupesivat uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja toista tuolta komeasta pääkaupungista.
* * * * *
Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpean näköinen tyttö. Hän oli hoikka ja vähäläntäinen kooltansa, mutta hänen erin viisaasta muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoistavuotisen. Hänen hiuksensa olivat syysyötä mustemmat, ja hänen suurista mustista silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enää olleet outoja. Hän pyyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä laulamaan:
»Tuoll' pilvet rientää turvatta nyt tuulen huvina, ja ilman maatta, kodotta mik' ompi elämä?»
Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivinsoittaja. Tämä, kun kuuli tytön laulun, kummasteli hänen kaunista ääntänsä ja seisahtui odottamaan. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuansa hänen mierontietä kuljeskelevan, hän kehoitti häntä mukaansa soiton vaihteeksi laulamaan. Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän ansaitsisi, antaa tytölle osan.
»Saapa tuotakin koettaa», sanoi tyttö huoaten. Sitte he kulkivat edellensä, kunnes kuului haapain suhina Haapakalliolta ja näkyi iloisia nuoria.
»Menkäämme tuonne soittamaan», sanoi positiivinsoittaja. Muutaman askeleen päähän kalliosta he nyt seisahtuivat, ja Niini, joka seisoi selin kallioon, lauloi:
»Etelässä kaunis Spanja, Spanja on mun kotimaa, siellä lehevä kastanja Ebron rannall' humuaa; mandelkukat punertavat, hedelmöitsee viinipuu; siellä ruusut kaunihimmat, siellä kirkkahampi kuu.
Rinnassani huokaukset poijes vaatii minua; jätän kaikki huvitukset, jos vain pääsen kotia. Kotimaani ompi Spanja; riennän kotikunnaille, missä lehevä kastanja varjon antaa haudalle.»
Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut: »Missä olen tuon äänen ennen kuullut?» — tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: »Niini!» — »Maaria!» sanoi tyttö, ja hänen silmänsä näyttivät erinomaisen iloisilta. Mutta pian katosi ilo hänen muodostaan. Hän muisti kultasormusta ja ajatteli: »Ehkä Maariakin luulee minua syylliseksi.» Maaria sen huomasi ja arvasi syyn, jonka tähden puhuikin heti Niinille, miten sormuksen laita oli. Niiniltä putosi ikäänkuin taakka sydämmeltä. Hän oli taas ihmistenkin edessä puhdas ja viaton.