Laulunsa lopetettuaan hän oli taas iloisempi ja päätti mennä Maarian kanssa juttelemaan Mutta ensin hän läksi puutarhaan ja näki, poiketessansa käytävältä toiselle, Hemmin ja Maarian istuvan keinulaudalla. Nuorukainen oli vaalea kuin lumi, ja Maarian poskilla kyyneleet välkkyivät. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä pikaisesti tervehdittyänsä hän kiirehti sisälle asuinhuoneisiin, mutta Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä vakaana, ääneti; vihdoin hän sanoi itseksensä: »Aavistukseni kävi toteen — sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! Miksi oli rakkautesi ainoastaan ystävän rakkaus? Miksi et voinut tulla omakseni?» Nuorukainen itki, vaan pian hän nousi ylös; vielä hän oli vaalea, mutta hän oli tehnyt päätöksen. »Valitus ei ole miehen», ajatteli hän. »Työtä tahdon tehdä, pois tahdon mennä takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden lähteestä itselleni tietoja ammentaa; ehkä sitte jotain voin tehdä maani hyödyksi.» Ja nyt hän meni samaa tietä kuin äsken tytötkin.
Salissa Hemmi kohtasi rovastin ynnä Maarian ja Niinin. Niini oli tuumaillut seminaariin lähtemisestänsä, ja rovasti oli sen sopivaksi nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi päättäneensä lähteä pois Helsinkiin, vieläpä aivan heti; hän tahtoi vain sanoa jäähyväiset ensin.
»Kaikkipa nyt aiotte meidät jättää», lausui rovasti.
Ja nyt Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti pois, mutta portailta hän palasi vielä takaisin ja sanoi, katsoen saliin, jossa Maaria seisoi: »Vielä kerran hyvästi, Maaria, rakas lapsuuteni ystävä! Muista joskus minua!» Vähän aikaa vielä kuului ratasten jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.
Muutaman hetken kuluttua siitä, kuin Hemmi läksi, tuli posti ja postissa kirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjästä. Maaria aukaisi sinetin ja luki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen poskillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille hän sanoi: »Kirje on Aarni Vakaselta; tuo *jalo* mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka olen onnellinen!»
Niini iloitsi ystävänsä onnesta, mutta pois hän tahtoi, tuonne pieneen kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Tultuansa kammioonsa hän istui tuolille ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkien; vaan hetken perästä hän pyyhkieli kyyneleet silmistänsä, lausuen: »Pois tahdon riipiä surut sydämmestäni ja tehdä työtä ahkerasti!»
Kiire oli pappilassa. Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha Leena levitteli palttinakankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei ollutkaan, että kiire oli, koska Maaria oli morsian ja vuoden päästä aiottiin pitää häät. Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo heinäkuun loppupuolella.
6. HÄÄT.
Taas oli vuosi kulunut, ja kesäaurinko paistoi lämpimästi. Sireenit ja pihlajat olivat täydessä morsiuspuvussansa, ja pihalla oli portaitten ympärille taajaan koivuja pistetty. Joku juhla oli tulossa.
Pappilan salissa aukaistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen, joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämät nuoret olivat Aarni Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen viserteleminenkin kuului ikäänkuin onnentoivotukselta, sillä tänä päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän ympärillänsä, ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen toisellensa.