Vuodet vierivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta. Maaria vain aina välimmiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän yhä enemmän oppi tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän tallensi sydämmessänsä. Niini oli ahkerasti lukenut, ja Maariaa hän oli myös paljon työllänsä auttanut.
Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli pappilaan. Hän oli erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä opittavansa oppinut, jonka tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hänelle jakoivat tietojansa.
Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enää ollut lapsi, vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän itsekin — ja jota paremmin hän sen tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämmessänsä halu saada joku itsenäinen työala.
Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen piti tekemän. Hän oli useasti ajatellut: »Voi, jospa kansan lapset kaikki olisivat niin onnelliset kuin minä, että saisivat oppia ja taitoa!» Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminaari; »entä jos pääsisin sinne», ajatteli hän, »ja sieltä sitte vihdoin ehkä K—n pitäjään kansakoulunopettajattareksi. Sittepä voisin jotakin hyvää vaikuttaa.» — Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden edessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi iloinen tulevaisuus! Mutta saattoiko hän jättää tämän ihanan K—n pitäjän? — Mikä piti näitä tuumia vastaan? — Yksi tunne Niinin sydämmessä, jonka hän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista opettajaansa, hän rakasti Hemmiä »Hemmiä minä rakastan», sanoi hän itseksensä, »Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. Maariaa *hän* rakastaa — ja kukapa saattaa nähdä Maarian ja olla häneen rakastumatta — mutta hänen sydämmessänsä asuu jo toinen. Hemmi rukka! Yksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikinä saa aavistaakkaan kerjäläistytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa.» — Näin hän ajatteli ja alkoi taas kiiruummin kehrätä. Kehrätessänsä hän rupesi laulamaan; laulu oli Runebergin »Palveleva tyttö», jonka Niini oli suomentanut. Hän lauloi:
»Jos pyhäkellon soidessa jo oisin juhlavaatteissa, ja jospa yö jo joutuisi ja pyhäpäivä koittaisi!
Ja viikkotyöni tehtyä
mä aamusaarnall' käydessä
nyt näkisin sen kirkolla,
ken kaivannut on kultaansa!
Jo yksin kirkkomäellä
hän seisoo ennen minua
ja katsoo pitkin järveä
nyt kansan suurta joukkoa.
Hän siellä etsii minua;
jo lähestymme kirkkoa,
ja kohta tulen joukosta
ja kättä annan ilolla.
Nyt laula, sirkka iloinen!
Kun päre näkyy palaneen,
niin minä saan jo nukkua
ja näen kullan unissa.
Mä istun täällä, kehrään vaan, ei ole rulla puolellaan. Ja koska loppuu kehruuni, ja koska ilta joutuvi?»