»Nytpä sekainen vyhti selvenee», vastasi Liisa. »Lukkarin Ullapa Vilhonkin naimisesta meille jutteli.» Ja nyt hän puhui, mitä Ulla oli heille sanonut.
Syrjän emäntä lausui: »Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä kuitenkaan tahdo lapseni onnea estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.»
Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän emännän, mutta pian hän sai kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte hän sanoi: »Eipä kauan viipynekkään, ennenkuin poikani on täällä.»
Emännän mentyä Annikin tuli taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja äitinsä olevan kovin iloisennäköisiä. Matti lausui:
»Anni rukka, heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta vähäsen! Pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vain olleet Lukkarin Ullan lörpötyksiä.»
Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä hän kuuli? Kuinka saattoi hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto kuin ennenkin, ja hän sanoi:
»Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.»
Anni itki ja nauroi kysyessään: »Mitä tämä nyt kaikki on? En tiedä, uneksinko vai olenko valveilla.»
»Niin se nyt on», vastasi Vilho, »että illalla lähden isäsi kanssa pappilaan kuulutusta ottamaan».
»Tule tänne, jalo mies, metsän honka», sanoi Liisa, »ja ota siunaukseni!
Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.»