Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.
Lisäämme vain, että Anni todellakin Syrjän talon emäntänä työllä ja toimella rikastutti taloansa, eikä Vilho koskaan katunut, että oli ottanut *torpan tytön* vaimoksensa.
1868.
PITKÄNNIEMEN SYNTY.
(TARINA.)
Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järven pohjoispuolella korkean Kappolanvuoren takana eräs mahtava hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kasvot verevät, ja kähäräiset hiukset valkoiset kuin ketopellavat. Aimo oli hyvä metsästäjä, metsot ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekivät hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasivat ja palvelivat ja kunnioittivat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella Mantereenvuoren takana asui myöskin mies: kova, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palvelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä olivat varjelemassa hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, vapaana kuin lintunen, ja missä hän vain joutui muitten ihmisten pariin, oli hän tervetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla katsellut soreaa Aimoa, vaan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä eikä sulohuulensa voineet Aimon sydäntä kahlehtia — vapaus ja metsästäminen oli hänelle aina vain rakkahinta.
Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo väsyneenä oli palannut metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanvuorelle lepäämään. Täällä hän katseli nyt mielihyvällä Katumaan välkkyvää vedenpintaa ja tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järveä; mutta siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuvan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenvuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: »Aimo, sorea, väkevä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!» Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: »Lempi, minä sinut pelastan, vaikka viimeiset voimani menettäisin!»
Nämät sanat huusi Aimo varsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli ympärilleen — ilta-aurinko säteili vielä läntisellä taivaanrannalla, mutta Mantereenvuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja katseli taas vuorelle päin, vaan eipä Lempeä näkynyt. »Minä hohko!» huudahti nyt Aimo, »olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on vienyt rauhani.» — Näin ajatellessaan hän kuuli varsin läheltä metsiköstä laulun äänen, ja laulun sanat kuuluivat:
»Ensin on metsä, ja sitten on vettä, ja sitten on korkea vuori, ja sen korkean vuoren takana on neito kaunis ja nuori».
»Mistäpä tuo laulaja on?» sanoi itseksensä Aimo, »eipä hän minun väkeni joukosta ole.» Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki nuorukaisen, joka istui puun juurella.