»Voi Anna», sanoi rouva, »on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.»
»Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän päiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.»
Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä vuosia ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päivänä, kun he kulkivat T—n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät tapasi ja huudahti: »Anna!» Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. »Voi Anna hyvä!» sanoi tyttö, »tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa.» Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen siellä palveli.
Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: »Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt?»
»Rouva hyvä», vastasi Anna, »mieron tie on joka paikassa raskas, mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?»
»Äidin rakkaus!» sanoi rouva. »Oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kovaa olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leivintupamme takana olevaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle *äidin rakkaus*.»
Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä emäntäänsä. Mutta rouva sanoi:
»Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa, mutta hyvällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.»