Pieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti lehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi. Sen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja koivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on auki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan valkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän asunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa tuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä levähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia uuvuttaa.
Helteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli kävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän seisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta näkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti tämän määräsi.
Tuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista, herttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta — lasillinen vettä — oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee mielensä, astuu portaita ja menee sisälle — mutta jää hämmästyen miettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat useinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin. Niin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito, vaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta hohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla, haukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään tarjotessaan: »En teitä tunne, ken olette?»
»Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen kulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua vaivaamaan — rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.»
»Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän vaaraimen mehua sekaan?» Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte lähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen: »Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti nuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle suureksi huviksi vanhoilla päivilläni.»
»Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja — ken niitä hoitaa? Onko teillä tytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?»
»Ei ole», sanoi mummo vähän hymyillen. »Minä sekä vanha palvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli koira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin luonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.»
»Keitä asuu täällä naapuritalossa?»
»Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä minunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.» Mummon kertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin Nummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: »No onhan niitä nyt kummia nimiä — ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan vain Nummi — ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.»
Nummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän kysyi vielä: »Pitkäkö matka tästä on pappilaan?»