»En tarkoita ainoastaan heidän ulkomuotoaan. Myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen.»
»Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin», sanoi Keto, »mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vain kurjuudenkin majaa katsomaan.»
Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, missä joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken ikäisiä, ja kullekin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs yhdistys oli lahjoittanut lapsille vaatteita, joten he olivat ulkonäöltään jokseenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisennäköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha mummo erittäinkin veti nuorukaisten huomiota puoleensa. Hän suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan, hänen vaatteensa olivat siistit, ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, ken tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaanotettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään vanhuksen kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin häneltä: »Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?»
»Kyllä on montakin, mutta he eivät ole erin hyvissä varoissa hekään», sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
»Jollette pahastuisi», sanoi Keto, »pyytäisin teitä kertomaan jotakin elämänvaiheistanne. Olette suvainnut, että ystäväni maalaa kuvanne; suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.»
»Hyvä, oppinut herra! Minun elämäkertani on aivan tavallinen», vastasi vanhus, »sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt — vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, miten se on kulunut näihin asti, ja miten tänne jouduin:
Minäkin olin ennen nuori ja iloinen. Palveluspaikkoja en juuri muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, — se annettiin oikein kirkossa juuri Mikonpäivänä, — ja rahaan oli kirjoitettu: 'uskollisesta palveluksesta'. — Tässä sen näette.» Muori otti kaulastansa nauhan, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. »Kun sen sain», jatkoi hän, »oli minulla juhlahetki. Ette voi ymmärtää, mitä silloin tunsin — ehkä sentään — näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotiin, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on — tottapa tuo on teille onnen tunteita tuottanut? — Mutta jatkanpa kertomustani. — Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin eräälle papille, ja minä rupesin heidän palvelukseensa. Mutta pian jouduin itsekin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, — kun Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut. Kova oli eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet — mutta — hänet otti Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa — minun oma rakas Tuomoni — niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt. Vaan hänellekin oli luotu kumppani — poikani meni naimisiin — ja minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani minulle osotti. Minä huomasin sen ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen, kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa', ja itse myöskin ikävöitsin takaisin entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi minulle ja heitteli tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä, ja koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua sentään. Näin vuodet kuluivat. Mutta kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani vaan eivät enää tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi, ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä päivänä hän ilmoitti saaneensa minulle paikan *köyhäinhuoneessa*. — Se oli salamanisku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minut hylkäsi; vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin. Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut poikani. Rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ettei sitä katuenkaan voi parantaa.
Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet?»
»Ja te voitte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?» sanoi maalari.
»Herra hyvä», vastasi muori, »anteeksi antaminen on paljoa helpompaa kuin anteeksi pyytäminen».