»Muori, kuulkaa», sanoi maalari innokkaasti, »kun olen kuvanne maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, että tahtoisin olla ynseä köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän kuvaanne. Se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne ja kuinka pitkälle itsekkäisyys voi mennä.»
»Ja onpa», lausui Keto, »meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin äitini hylkääjä!»
Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät köyhäinmajasta.
Muori ajatteli itsekseen: »Oppinut, näenmä, osaa kaikesta oppia ottaa.»
MITÄ KOSKI KOHISEE? MITÄ KUUSET KUISKAILEE?
Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö — hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä hän oleskeli aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, kun kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle. Siihen hän istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vain hän kirjaan silmäili, vaan laski sen sitte pois ja nousi matkimaan lintujen ääniä; mutta eipä sekään kauan häntä huvittanut, sillä nyt kuului kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti Helmi vakavana taas istahti puun rungolle. Hän kuunteli tarkkaan, ja sormensa vaipuivat ristiin. Kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmen sydämmen. Mutta äkkiä hän nousi istualta, huudahtaen: »En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte! Mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette? Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa» — ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä laskien kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin hän olisi taaskin istunut monet hetket, jollei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: »Kuules, tyttö, missä kotisi on? Varmaankin olet näiltä paikoin, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä.»
»Tuolla kuusikossa on kotini», vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotiin päin.
»Onko teillä lehmiä?» kysyi herra. »On kyllä.» »Saako äidiltäsi ostaa ruokaa?» »Saa kyllä.» »Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on kyllä?» »Kyllä», vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi juoksemaan kotiin.
»Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä», ajatteli nuorukainen. »Lieneekö heissä mitään hienompia tunteita?» — Täten miettien hän ennätti myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmen sanovan: »Tuolla tulee valkolakki.»
Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ruokaa ostaaksensa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, mutta sen tehtyänsä hän sanoi Helmelle: »Tuo kirjasi tänne, että luetan lukupätkäsi.»