HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?
HEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa.
HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on minusta hyvin kummallista.
HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen.) Mutta minun täytyy vähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä.) Oh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin kauniin neitosen! (Hän menee varsin lähelle Hannaa.)
HANNA. Edemmäksi kohta!
HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis — saahan sinua katsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen häntä silmiin.)
HANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat, hävytön! (Aikoo juosta pois.)
HEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene.
HANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna — Kuinka nimeni tiedät?
HEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi ajoista?