HANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki?
HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä oikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen tein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.
HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut?
HEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta — sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää.
HANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin minun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä — (ujosti), niin, onhan — onhan — aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita.
HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka muistuttaisi entistä ystävätäsi?
HANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne katsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja rehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau — — (hypistelee esiliinaansa ja katselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee taas hieromaan vaatteita.)
HEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä?
HANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä kotiseutujasi.
HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo arvaa?