AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies tahi laivan perämies, mutta emäntä ylpeydessään ei osaa enää selvää suomea, vaan sanoo: (osottelee kimeällä äänellä) Söökapteeni ja tyttäreni, handelsmannin rouva, — oohoo sentään!
TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä, vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikään. Voi mitä nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.
AKKA. Hanna — hän lipertelee, tienmä, sulhasensa kanssa lammen rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsiamena.
TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsiamena ole, eikä hänen ole kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.
AKKA. Ei sitä salata tarvitse — näinpä itse omin silmin, että hänellä oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, niin etteivät huomanneetkaan minua.
TIINA. Ei, ei, se ei saata olla totta!
AKKA. Nyt ovat silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista vilkkusilmää, uskoa enemmän kuin minua — niin ei se minua haittaa. (Nousee istualta ja aikoo lähteä pois.)
TIINA. Mene vain, sinä kaksikielinen lipertelijä. (Rallitus kuuluu ulkoa.)
AKKA (oven suusta huutaen). Jopa rallitus kuuluu — nyt saatte kysyä tuolta *sievältä viattomalta*, minkä vuoksi hän on viipynyt. (Hän menee.)
Kolmas kohtaus.