TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi mistä — mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin minä antaisin suostumukseni! En maar! (Taputtelee Hannaa.) Hohho, Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei tarvitsisi noita juoruakkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja. (Vakavasti.) Mutta Hannaseni, tuota meripoikaa et sinä saa ajatella; se on varsin turhaa.
HANNA. Oi täti, saattaako estää lintua lentämästä puun yli?
TIINA. Sitä ei saata. Mutta sinä saatat estää lintua tekemästä pesäänsä puuhun. Selvemmin sanoen — sinä saatat estää noita rakkauden ajatuksia tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (Merimies tulee ovesta sisälle.)
MERIMIES. Hyvää päivää; onko täällä näkynyt merimies Heikkilää?
TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?
MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme samassa laivassa ja yhdessä tulimme muutamien kumppanien seurassa Männistöön. Mutta nyt tuli Männistöön kapteeni, joka meitä tahtoisi laivaansa, ja senpä vuoksi haen Heikkilää.
TIINA. Minkälaatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää. Hän tuli tänne kuin tuuliaispää ja tahtoi kihlata kasvattini.
MERIMIES. Hohho, vain niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu morsian.
HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä eivät voi valhetella!
TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilejä ole uskominen.