HANNA.
Kulkeepi lehdossa, muistelee kultasta, tule, mun sulhoni, luokse Hannasi.
HEIKKI (tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen):
Nyt minun omani olet sä ijäti. Sinua rakastan minä ainian.
HANNA.
Sinun oon kultana, siksi kuin kuolema vie minut hautahan, tuonen majahan.
TIINA (tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille). No jopa peräti! Vai uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!
HANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo! Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan, muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta hän näyttää.
TIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa. (Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa): Kas tuossa hän on, joka tietää, että Heikillä on morsian.
HEIKKI (kiivaasti kääntyen merimieheen). Vai sinä täällä olet ollut valheita kantamassa.