MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä, mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät. Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä hoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin, niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein kaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut — no, kyllä minä sinut, tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä on kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.
HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä.
MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin merille menen! (Hän menee.)
Toinen kohtaus.
HEIKKI. HANNA ja TIINA.
HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!
HEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä.
TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet — ja mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?
HEIKKI.
»Kun salama lyö, se hetken on työ, mutta iäks jäljen se puuhun syö».