HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoilijakin: (Hän laulaa)
[1] »Mä hetken vain sua nähdä sain, vaan kuvas ei katoa muistostain.
Näin hetken on työ,
kun salama lyö,
mut iäks jäljen se puuhun syö.
Oi riemuisaa,
oi katkeraa,
oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
Unhottaa pois sit' en mä vois, vaikk' kuolon mulle se muisto tois!»
[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat »Peipposen Viserrys» nimisessä nuottivihossa painettuina.
TIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä, lausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut mieleeni entiset ajat — minä muistin, että minäkin kerran olin nuori — — — Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.
HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.
TIINA. Istukaa kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle.) Männistön emäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen torpan maalle.
HEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti). Eipä tarvitsekkaan teidän muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.