MAIJU (kumartaa). Istukaa, paroni tulee kohta.
KAARLO. Onko Anna neiti kotosella, ja kuinka hän voi?
MAIJU. Hyvin vain, hän meni vastikään kamariinsa ja käski minun sanoa, ettei hän voi hyvin.
PASTORI. Kuinka? Hyvin, sanoit sinä, ja kuitenkin hän käski sanoa, ettei hän voi hyvin!
MAIJU. Niin — kyllä hän tässä tervennä oli — (Erikseen.) Mitä nyt sanoa töpsähytin! Kuinka tästä nyt selville tulen? (Ääneensä.) Kaarlo maisteri — eli väntrikki taikka luutnantti — kysyi niin paljon yhtaikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani — vaan sopiihan sitä joskus olla kipeänä, vaikkei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä särkee. (Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta.)
KAARLO. Mikähän Annan lienee — täällä on jotakin tapahtunut — (Paroni tulee.) Mutta tuossahan paroni.
PARONI. Hyvää päivää! Istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan kaivannut teitä. (Osottaa pöydällä olevia piippuja.) Olkaa hyvät, tupakoitkaa vähäsen.
PASTORI (kumartaa ja ottaa piipun). Paroni hyvä; minulla on ollut erittäin paljo toimia, tiliä, kuten tiedätte, olen saanut kotitienoillani kappalaisentilan, johon minun nyt tulee muuttaa, ja veljeni on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojelijaksi.
PARONI (Kaarlon käteen tarttuen). Vai niin, minä en huomannut, että olitte univormussa. — Se on oikein — tuommoinen päätös ansaitsee kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelijoita. Vielä itsekin riviin menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella kahden kesken, yhdestä asiasta — josta en teitä kunnioita —
KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa — veljeltäni ei tarvitse mitään salata. (Erikseen.) Paroni tietää jo kaikki. (Pastori katselee pöydällä olevia kirjoja.)