UKKO. Hm — hänen silmissänsä palaa outo tuli — poskensa hehkuvat, minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen.
SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee, syysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee.
UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun poskillasi on outo hohde.
SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat. (Erikseen.) Onneni. ah! (Painaa kätensä rinnallensa.) Tämä levottomasti sykkivä sydän — onko se onnellinen? (Pudistaa päätään. Kaarlo tulee.) Kas, luutnantti.
KAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle päin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat kiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt tulee kuuvalo.
UKKO (osottaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo nousemassa. (Antaa Sannille verkon.) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja anna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä. (Luutnantille.) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.
KAARLO. Kyllä. (Ukko menee, ja Sanni vie verkon tupaan.)
Kolmas kohtaus.
KAARLO. SANNI.
(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä, ja Sanni palajaa varsin kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle.)