KAARLO. Ah, tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen taskuunsa.) Mutta aika rientää! Nyt, Sanniseni, vastaa minulle, — voinko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä?
SANNI. Kaarlo luutnantti, mitä kysytte! Kuka pakotti minua teitä hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne? Teinhän sen ystävyydestä vain.
KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään aarretta, joka on minulle niin kallis, etten tahdo sitä enää sotatanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää, minne se silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt — — en tiedä, mikä pelko on minun valloittanut. — (Ottaa poveltaan hienon mustan nauhan, jossa riippuu sievä kultainen kotelo; painaa sitä rintaansa vastaan.) Ah kallis, kallis lahja mun Annaltani, jää hyvästi! (Antaa kotelon Sannille, joka hajamielisenä ottaa sen vastaan.) Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmäterääsi, kunnes sodasta takaisin palajan. Vaan jos kuolen, vie kotelo N:n pitäjään Leppäniemen kartanoon nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan.
SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.
KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille.) Ah, sinun kätesi on aivan kylmä, sinun on ehkä vilu.
SANNI. (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi — koska olen köyhä tyttö vain. (Rummun ääni kuuluu.)
KAARLO (hätkähtäen). Jo rummun ääni kuuluu, sotaväki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois.)
Neljäs kohtaus.
SANNI (yksin.)
SANNI. Haa — kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja kylmät ovat poskeni, — (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä — täällä tuli polttava — Höh — halpasäätyinen tyttö! Houkkiohan olit, joka rakastuit sotaurooseen — (Nauraa kolkosti) Ha ha haa, kylmät kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa kotelossa olevaa kuvaa). Eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen kuin sinunkin — ja minun pitäisi kuten silmäterääni tallentaman tätä — (polkee jalkojaan maata vastaan) tätä, jonka tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa! (Lähenee Kallaveden rantaa.) En — minä viskaan sen tuonne — mutta en — en, en, se on levännyt *hänen* rinnallansa! Tottapa on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa. Entä jos vielä paremmin häntä katselisin — (Katselee koteloa.) Ah, tosiaan olet suloinen — sinä olet kultakutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä mustahapsinen olen synkkäkohtaloinen. Mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (osottaa kuuta) kun taivaan valo sitä valaisee. (Laskee kätensä ristiin.)