SANNI. No, jopa isäni vihdoin kotiin pääsi. Menkää, isä kulta, maata, olette varmaankin hyvin väsynyt.
UKKO. Kyllä olenkin — mutta, Sanniseni, oletko kipeä, poskesi ovat kovin kalpeat?
SANNI. Iltatuuli ne jäähdytti —
UKKO. Sinä olet aivan oudon näköinen — mikä sinua vaivaa?
SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä rakas, siunaa minua, ennenkuin maata menet! Minä vielä vähän aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.
UKKO (erikseen). Hän on tyyni ja lempeä — vaan kuitenkin hän näyttää levottomalta. (Ääneensä.) Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin pään päälle.) Rauha olkoon kanssasi.
SANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni! (Ukko menee tupaan.)
Kuudes kohtaus.
SANNI (yksin.)
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin palajan, olette jo kaikki kuihtuneet! (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu jo. Nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin sotilaanvaatteet kainalossa.) Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven eteen.) Suo anteeksi, mun isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän — mutta — kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (_Kiiruhtaa pois.)