Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni, kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni.
ANNA. Hän oli uskollinen — Ah!
PARONI. Hän lepää nyt rauhassa.
SANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin minuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet — nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa —
ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin paljon muitten tähden? — Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on voimallinen — joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee — se on rakkaus —
SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. — Oi, kuinka olen väsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt — lupaukseni täyttänyt — vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset hänen morsiamellensa.
ANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen morsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa.
SANNI (istuu). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina onnen asuinsijana. Oi sukuylpeys — oi säätyerotus, milloin olet tasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin korkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen toisensa onnen särkeä?
ANNA. Niin miksi, — miksi?
PARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. — Jo minäkin nyt tässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen.